Pikkutyttöfiilis

Olen ihastunut.
Kauheeta ja ihanaa.

Huomasin tän oikeestaan jo syksyllä, mut eilen se vahvistui.
Jutusteltiin niitä näitä, hän tuli monesti samaan pöytään istumaan vaikka muualle ois mahtunut paljon paremmin. Ja muuallekin kuin viereeni/eteeni olisi mahtunut istumaan, mutta ei.
Katseli silmiin, hymyili.
Tulevana vuonna tullaan näkemään usein ja olemaan tekemisissä muutenkin.
Aaaaaaargh.

Näin hänestä häiritseviä unia viime yönä, ujostuttanut koko päivän kun hän tullut mieleen.
IIIIIH, sanoo sisäinen pikkutyttöni.

Mutta joo, ei se vanhakaan ole mihinkään unohtunut.
Eilen laittoi viestiä, olis halunnut nähdä mut palelti jo valmiiks niin enpähän sit tyhmä mennyt savukkeelle hänen kanssaan.
Nyt ärsyttää, olis pitäny.
Oishan se lämmittäny.

En halua haluta.

Ärsyttävää.
Se, että ajattelen Häntä jatkuvasti.
Vituttaa ihan suoraan sanottuna.
Ei olla nähty kun taas millon viimeks oikeesti.
Viime keväänä, se yksi yö.
Kesällä vilaukselta.

MIKS HELVETISSÄ MÄ AJATTELEN SITÄ.

'Cause you are the piece of me, I wish I didn't need
Tiedäthän sen.

Haluan mutten todellakaan tarvitse.
Haluan mutten todellakaan haluaisi haluta.

Perjantaina ryyppäjäiset.
Saatana, pakko käydä ostaa joku uus kolttu sinnekin ja olla niin perkeleen nätti.

Tekee mieli tupakkaa.
Vuoden olen ollu polttamatta, parit savut/tupakat juodessa mut siinäpä se.

Nyt kun sais oikein piiitkät henkoset.

Säännöt rakkaudelle

Sillä on hyvä ajotus lähes aina.

Pari viikkoa sitten Omani oli taas viihteellä, minä kotona.
Hän laittaa viestiä, kyselee perääni ja mukaansa.
En lähtenyt, ei olisi ollut hyvää tekosyytä.

Jälkeenpäin vitutti, Omani ei tullut taaskaan yöksi kotiin.
Soitin hänelle kuudelta aamulla, pelasi edelleen kavereidensa kanssa.
Luotan siihen että hän ei tee mitään pahojaan.

Tutkin kyllä hänen puhelimensa monesti.
Lähes aina kun hän lähtee tupakalle tai johonkin ja jättää puhelimensa mulle.


Anna Puun Säännöt rakkaudelle on kyllä osuvia.

Me emme saa haluta toisiamme niin, että valehdellaan
kotona koskaan rakkaillemme, tämä on sääntö ensimmäinen.
Emme saa sanoa toisillemme "mitäpä jos kaiken riisuisimme? Avaamme viimeisenkin portin."
Tämä on sääntö numero kaks.
Me emme saa katsoa toisiamme niin, että totuuden paljastamme.
Laskemme sisään ja iäksi viereen. Tämä sääntö kolmas jo on.
Emme saa tarvita toisiamme niin, että vajotaan.
Emmekä elää voi omillamme, tämä on sääntö lohduttomin.
Emme saa hylätä toisiamme. Entä jos sittenkin rakastumme?
Jos alussa yhdeksi meidät luotiin. Tämä on sääntö viimeinen.

Niin.
En rakasta sitä, ehen en en en en EN todellakaan.
Välitän ja olen ehkä vähän mustasukkainen, mutta rakkaus, ehei.
Olen ehkä joskus sanonut että rakastan sitä, mutta nyt kun olen oikeasti(?) rakkauden kokenut, en ole tuntenut läheskään samoin Häntä kohtaan. Koskaan.
Mutta mitä jos.
Entä jos sittenkin.
Jospa kuitenkin.


Sitä ei voi koskaan tietää.