Ai miksikö haluan aloittaa uuden?
Entisen blogin mittariin napsahtaa neljä vuotta marraskuussa.
Siellä on hyvin sekavia aikoja ja ajatuksia.
Mieli järkkyi pahasti, ja näin jälkeenpäin luettuna ihmettelen miten helvetissä siitä selvisin edes hengissä.
Niin, olin silloin 17 kun pahin aika oli.
Kyllä, teini ja mieli järkkyi asioista muutenkin ihan infernaalisesti.
Pahinta mitä mulle on tapahtunut on vanhempien ero silloin maaliskuussa 2008.
Vuoden kestin kasassa, sit se alkoi.
17 vuotta, 165cm/86kg.
Kolme kuukautta myöhemmin 165cm/63kg.
Kädet verillä jatkuvasti.
Suunnitelma siitä, mistä kohtaa menen jokeen, milloin he minut löytävät.
Kirjeet ranskalaisilla viivoilla kirjoitettuna kaikille.
Mikä lie pidätteli, varmaan pelkäsin liikaa sit kuitenkin. Onneks.
Ne tekstit ovat muistissa, niihin on välillä hyvä palata.
Mutta nyt on uuden aika.
Nykyisin opiskelen, petän poikaystävääni ja palaan hänen kainaloonsa.
Kaikki mahdolliset ajat vietän tallilla, ettei tarvitse olla poikaystävän kanssa tai lukea tentteihin tai kirjoittaa esseitä tai jotain muuta tarpeellista.
Hah, kauheeta.
LAUANTAI, 8. SYYSKUUTA 2012
En kyllä itsekään tee asioista helppoa.
En kenellekään.
Kaihomieli.
Jotenkin ikävä jotain.
Illuusioita ehkäpä?
Sitä, että meillä hei ihan oikeesti oli hauskaa ja kivaa.
Ja minä ainakin tykkäsin sinusta aivan kamalasti.
Ollaan ihan erilaisia, ei meistä ikinä tulis mitään.
Sun pitäs tehdä jotain tosi paskamaista että tilanne nollautus.
Pakkomielle.
Oonkohan mä jotenkin haksahtanut.
Ihan kiero koko ihminen.
Se ei osaa yhtään ajatella mun kannalta asioita.
Se ei osaa käsitellä mua yhtään.
No ehkä välillä, mut njääh.
Kyllä, puhuin nyt eri ihmisestä.
Menettekö aaaivan sekaisin?
Vittu että vituttaa.
Tekis mieli lähtee pois.
Jumalauta jos ois pokkaa niin nyt menisin ja olisin täys ämmä.
Joskus tahdon saada ton jätkän, ja toisinaan vaan unohtaa sen. Täysin unohtaa sen.
Ihan kuin oisin ihan pöllyissä.
Mutta eii, ei tällä kertaa.
Ei ollut edes lonkeroa kaapissa, perkele.
Onhan se vähän hassua, miten asiat muuttuu nopeasti ja pienestä.
Oon ehkä aika ääripääihminen. Joko tai, ei mitään välistä.
Joko ollaan väleissä tai sitten ei.
Välillä sitä tuntee itsensä yksinäiseksi. Ulkopuoliseksi.
Mut mitä sitten. Tällänen mä olen aina ollut.
Se mitä minä tarvitsen on lievää jännitystä elämään ja aivojen nollausta muulla tavalla kuin viinaa vetämällä.
Rakastan sitä, että on paineita. Silloin hommat tulee tehtyä.
Jos jostakin en pidä, sitä en tee enkä siedä.
Ei elämässä ole pakko tehdä mitään itselle epämukavaa.
Mikähän vittu mua riivaa.
Kaihomieli.
Jotenkin ikävä jotain.
Illuusioita ehkäpä?
Sitä, että meillä hei ihan oikeesti oli hauskaa ja kivaa.
Ja minä ainakin tykkäsin sinusta aivan kamalasti.
Ollaan ihan erilaisia, ei meistä ikinä tulis mitään.
Sun pitäs tehdä jotain tosi paskamaista että tilanne nollautus.
Pakkomielle.
Oonkohan mä jotenkin haksahtanut.
Ihan kiero koko ihminen.
Se ei osaa yhtään ajatella mun kannalta asioita.
Se ei osaa käsitellä mua yhtään.
No ehkä välillä, mut njääh.
Kyllä, puhuin nyt eri ihmisestä.
Menettekö aaaivan sekaisin?
Vittu että vituttaa.
Tekis mieli lähtee pois.
Jumalauta jos ois pokkaa niin nyt menisin ja olisin täys ämmä.
Joskus tahdon saada ton jätkän, ja toisinaan vaan unohtaa sen. Täysin unohtaa sen.
Ihan kuin oisin ihan pöllyissä.
Mutta eii, ei tällä kertaa.
Ei ollut edes lonkeroa kaapissa, perkele.
Onhan se vähän hassua, miten asiat muuttuu nopeasti ja pienestä.
Oon ehkä aika ääripääihminen. Joko tai, ei mitään välistä.
Joko ollaan väleissä tai sitten ei.
Välillä sitä tuntee itsensä yksinäiseksi. Ulkopuoliseksi.
Mut mitä sitten. Tällänen mä olen aina ollut.
Se mitä minä tarvitsen on lievää jännitystä elämään ja aivojen nollausta muulla tavalla kuin viinaa vetämällä.
Rakastan sitä, että on paineita. Silloin hommat tulee tehtyä.
Jos jostakin en pidä, sitä en tee enkä siedä.
Ei elämässä ole pakko tehdä mitään itselle epämukavaa.
Mikähän vittu mua riivaa.
PERJANTAI, 7. SYYSKUUTA 2012
Nyt se alkoi!
Uusi lukukausi alkoi, jännää.
Mukavia uusia, tästä tulee kivaa.
Ja kyllä, myös niitä draaman aiheuttajia näkyi jo nyt - jes!
Oli kyllä huippua baarissa pitkästä aikaa. Oli ihana nähdä kaikkia "vanhoja" naamoja, ja se tunne kun katsoi baaritiskin toiselle puolelle ja kukas se siellä tuijottikaan suoraan silmiin ja hymyili. Sydän sanoi OHO, mutta siihen se jäi.
Kunnes.
Istuttiin pöytäryhmässä, toisella puolella pöytää oli tilaa hänen kavereidensa luona - hän istui viereeni.
Hän kysyi minua tupakalle, kaverinsa kysyi lähteekö myös mukaan, hän sanoi ettei tarvitse, hänellä on minut.
Mentiin tupakalta takaisin, istuin sohvan toiseen päähän, hän tuli ihan viereeni vaikka olisi ollut tilaa olla leveämminkin.
Hän halusi tanssimaan, sanoin että eräs henkilö on jo siellä, sinne vain, hän sanoi ettei tahdo lähteä vain hänen kanssaan, mutta jos minä tulen niin lähtee sitten.
Jutteli muutenkin kokoajan ja oli niin mukava ja kaikkea.
Harmittaa vain etten jäänyt odottamaan häntä tai edes kysynyt, lähdetäänkö samalla taksilla kun samalla suunnalla asutaan.
Joo hassua toiveajattelua, samalla siellä kyllä toivoin ettei käyttäytyisi noin.
Mitäs muuta..
No, Sitä Muuta.
Kyllä, se Toinen.
Sillä on tänään synttärit.
Meinasin langeta keskiviikkona sen luokse kyläilemään, mut onneks opiskelukaverit pelasti ja viihdyinkin paremmin sit yökerhossa.
No bad feelings.
Oli kyllä niin hauska ilta, nauroin aivan hullunaan ja torstaina herätessä oli vatsalihakset ihan älyttömän kipeet.
Ens viikon torstaina mennään Rakkaani kanssa kattomaan yhtä keikkaa, perjantaina on sitten tutustumisbileet uuden ja vanhan porukan kesken, ja lauantaina olis sitten Meidän 3v vuosipäivä.
Hello tutut.
Mukavia uusia, tästä tulee kivaa.
Ja kyllä, myös niitä draaman aiheuttajia näkyi jo nyt - jes!
Oli kyllä huippua baarissa pitkästä aikaa. Oli ihana nähdä kaikkia "vanhoja" naamoja, ja se tunne kun katsoi baaritiskin toiselle puolelle ja kukas se siellä tuijottikaan suoraan silmiin ja hymyili. Sydän sanoi OHO, mutta siihen se jäi.
Kunnes.
Istuttiin pöytäryhmässä, toisella puolella pöytää oli tilaa hänen kavereidensa luona - hän istui viereeni.
Hän kysyi minua tupakalle, kaverinsa kysyi lähteekö myös mukaan, hän sanoi ettei tarvitse, hänellä on minut.
Mentiin tupakalta takaisin, istuin sohvan toiseen päähän, hän tuli ihan viereeni vaikka olisi ollut tilaa olla leveämminkin.
Hän halusi tanssimaan, sanoin että eräs henkilö on jo siellä, sinne vain, hän sanoi ettei tahdo lähteä vain hänen kanssaan, mutta jos minä tulen niin lähtee sitten.
Jutteli muutenkin kokoajan ja oli niin mukava ja kaikkea.
Harmittaa vain etten jäänyt odottamaan häntä tai edes kysynyt, lähdetäänkö samalla taksilla kun samalla suunnalla asutaan.
Joo hassua toiveajattelua, samalla siellä kyllä toivoin ettei käyttäytyisi noin.
Mitäs muuta..
No, Sitä Muuta.
Kyllä, se Toinen.
Sillä on tänään synttärit.
Meinasin langeta keskiviikkona sen luokse kyläilemään, mut onneks opiskelukaverit pelasti ja viihdyinkin paremmin sit yökerhossa.
No bad feelings.
Oli kyllä niin hauska ilta, nauroin aivan hullunaan ja torstaina herätessä oli vatsalihakset ihan älyttömän kipeet.
Ens viikon torstaina mennään Rakkaani kanssa kattomaan yhtä keikkaa, perjantaina on sitten tutustumisbileet uuden ja vanhan porukan kesken, ja lauantaina olis sitten Meidän 3v vuosipäivä.
Hello tutut.
PERJANTAI, 31. ELOKUUTA 2012
Noniin, nyt siitä on se maagiset viisi vuotta.
Vitutti tänään ratsastaessa.
Hyvä vaan että joku tulee välillä neuvomaan, mut tuntu että en mä siellä osaa yhtään mitään. Kädet vaelsi, jalat vaelsi, hypin ihan perhanasti siellä. Ja sit vaan naps, laita kyynerpäät kylkiin kiinni, oma ryhti paranee ja hevonen kulkee oikein. Ja taaaaas kohta on kädet irti ja tulee nalkutusta. Teki mieli itkee, mut tätä tää harrastus on.
Kohta alkaa uus lukuvuosi - uudet ihmiset ja uudet kujeet.
Pitkä muisti
Joo, piti jotain kirjotella, mut unohdin sen siliän tien kun bloggerin avasin.
Tänään oli tavallinen, tylsä päivä. Ei tarvinnut edes käydä hevosta liikuttamassa kun toinen teki senkin. Tentteihin pitäis lukea mut njääh, onhan siihen vielä viikko ja pari päivää..
Äsken tuli niin elävä flash back. Ysillä, terveystiedon koe oli alkamassa. Muistan että koe oli meidän äikän luokassa. Puhuttiin kaverin kanssa jotain viiltelystä ja muusta, muistan kun viimeisenä ennen kokeen hiljaisuutta kaveri sanoi, että se sattuu varmaan ihan hitosti. A istu mun edessä siinä, oli vielä muhunpäin kääntyneenä sillon. Nostin vasemman käden hihaani, näytin kättäni ja sanoin "ei se oikeestaan". A katso kättä hetken, sitten mua, kääntyi eteenpäin ja tuijotti eteensä seinää sen ajan, kun minä kirjoitan ensimmäiseen koekysymykseen vastauksen.
En muista mitä sen kokeen jälkeen tapahtui, mutta viiltely loppui siihen.
Käsiin revin haavoja ja niiden arpia kyllä senkin jälkeen, mutta veitseen en oikeastaan enää sen jälkeen tarttunut. Nykyisin oikeassa kädessä näkyy yksi arpi vielä, se olisi ehkä pitänyt tikata. En tiedä, ei kiinnostanut.
Muistan kun lukiossa oli hemmetin kuuma jollain tunnilla, ja oli pakko ottaa huppari pois. Vieressä istui eräs ns. puolituttu, joka tuijotti kättäni koko lopputunnin. Kädessä oli siis raapimisesta rupia ja arpia. Ei kuitenkaan kysynyt mistä ne olivat tulleet. Olipahan kerrankin hiljaa sekin hihittäjä.
Tänään on ollut paljon mielessä. Paljon mutta ei sitten kuitenkaan mitään.
Uusi Cosmo tuli tänään. Siinä oli kannessa jotain "petin miestäni mutten kadu". Luin jutun siltä seisomalta - oikeesti en malttanut edes istua, sisälle sentään tulin postilaatikolta. Olisin voinut kirjoittaa jutun vaikka itse.
Ensin oli vain yksi, tuttu mies.
Sitten tuli toinen, kaveri sekin.
Jännä kun lasken että olisin ollut totally bitch kolmesti, vaikka oikeastaan olen tehnyt sen neljästi. Sen pahimman tietenkin vain kahdesti, mutta suudellut lisäksi kahta muutakin, olisi voinut tapahtua vielä enemmänkin. Miksi siis lasken että kolme, vaikka oikea vastaus olisi 2 tai 4, riippuen laskutavasta. En tiedä. Ei voi syynä olla se, että olen yrittänyt unohtaa ja olla puhumatta ensimmäisestä; nokun tää viimeisinkin on sellainen, että olen puhunut siitä vain yhdelle henkilölle enkä haluaisi edes muistaa koko juttua. Jaa'a, jännä on ihmisen mieli.
Tekis niin mieli julksitaa tää blogi taas. Pitää varmaan muutama tekstipätkä pistää "luonnoksiin", salakavala ämmä ei avaudukaan kaikesta enää??!+1
Niinpä niin, elämä on.
Ja mul on kiire etsimään taas uusi syy miksen voi olla onnellinen nyt, ja rakastaa sitä mikä mun vieressä odottaa.
Tänään oli tavallinen, tylsä päivä. Ei tarvinnut edes käydä hevosta liikuttamassa kun toinen teki senkin. Tentteihin pitäis lukea mut njääh, onhan siihen vielä viikko ja pari päivää..
Äsken tuli niin elävä flash back. Ysillä, terveystiedon koe oli alkamassa. Muistan että koe oli meidän äikän luokassa. Puhuttiin kaverin kanssa jotain viiltelystä ja muusta, muistan kun viimeisenä ennen kokeen hiljaisuutta kaveri sanoi, että se sattuu varmaan ihan hitosti. A istu mun edessä siinä, oli vielä muhunpäin kääntyneenä sillon. Nostin vasemman käden hihaani, näytin kättäni ja sanoin "ei se oikeestaan". A katso kättä hetken, sitten mua, kääntyi eteenpäin ja tuijotti eteensä seinää sen ajan, kun minä kirjoitan ensimmäiseen koekysymykseen vastauksen.
En muista mitä sen kokeen jälkeen tapahtui, mutta viiltely loppui siihen.
Käsiin revin haavoja ja niiden arpia kyllä senkin jälkeen, mutta veitseen en oikeastaan enää sen jälkeen tarttunut. Nykyisin oikeassa kädessä näkyy yksi arpi vielä, se olisi ehkä pitänyt tikata. En tiedä, ei kiinnostanut.
Muistan kun lukiossa oli hemmetin kuuma jollain tunnilla, ja oli pakko ottaa huppari pois. Vieressä istui eräs ns. puolituttu, joka tuijotti kättäni koko lopputunnin. Kädessä oli siis raapimisesta rupia ja arpia. Ei kuitenkaan kysynyt mistä ne olivat tulleet. Olipahan kerrankin hiljaa sekin hihittäjä.
Tänään on ollut paljon mielessä. Paljon mutta ei sitten kuitenkaan mitään.
Uusi Cosmo tuli tänään. Siinä oli kannessa jotain "petin miestäni mutten kadu". Luin jutun siltä seisomalta - oikeesti en malttanut edes istua, sisälle sentään tulin postilaatikolta. Olisin voinut kirjoittaa jutun vaikka itse.
Ensin oli vain yksi, tuttu mies.
Sitten tuli toinen, kaveri sekin.
Jännä kun lasken että olisin ollut totally bitch kolmesti, vaikka oikeastaan olen tehnyt sen neljästi. Sen pahimman tietenkin vain kahdesti, mutta suudellut lisäksi kahta muutakin, olisi voinut tapahtua vielä enemmänkin. Miksi siis lasken että kolme, vaikka oikea vastaus olisi 2 tai 4, riippuen laskutavasta. En tiedä. Ei voi syynä olla se, että olen yrittänyt unohtaa ja olla puhumatta ensimmäisestä; nokun tää viimeisinkin on sellainen, että olen puhunut siitä vain yhdelle henkilölle enkä haluaisi edes muistaa koko juttua. Jaa'a, jännä on ihmisen mieli.
Tekis niin mieli julksitaa tää blogi taas. Pitää varmaan muutama tekstipätkä pistää "luonnoksiin", salakavala ämmä ei avaudukaan kaikesta enää??!+1
Niinpä niin, elämä on.
Ja mul on kiire etsimään taas uusi syy miksen voi olla onnellinen nyt, ja rakastaa sitä mikä mun vieressä odottaa.
SUNNUNTAI, 24. KESÄKUUTA 2012
Eteenpäin.
Mun pitäs olla iloisempi.
Oon liian kyynikko ja pessimisti.
Kaikki loppuu kuitenkin.
Pärjään loistavasti ilman sitä.
Välillä mietin niitä aikoja, tulee juttuja mieleen että heh, muistatkos tuon, mutta niin.
Enää ei voi laittaa viestiä kolmelta aamuyöstä.
Onhan se sääli.
Ois voinu asiat mennä paljon paremminkin.
Mut vois ne olla huonomminkin.
Kai mä suojelen itteeni sillä, etten avaudu kenellekkään oikeesti.
Osia sinne tänne sille ja tälle, mutta ei mua oikeesti kukaan tunne kokonaan.
Ainakaan toivottavasti.
Hän ehkä tunsi, ehkä.
Ei tunne enää.
Tuon myötä opin myös, että en - koskaan - kerro - kaikkea.
En kenellekkään.
Just mietin ja ikävöin tavallaan sitä lapsenomaista tunnetta, että pystyi kertomaan jollekkin kaiken. Yleensä se oli just "hitsi että se on ihan tyhmä ja vähänkö mä tykkään tosta".
Oiskin niin helppoa.
Ja facebookissa rupes juttelemaan yks hyvä opiskelukaveri.
Ehkä on siis oikeesti aika siirtyä eteenpäin.
SUNNUNTAI, 3. KESÄKUUTA 2012
Laituri haaveeksi jää
En koskaan oikein oo suostunut sanomaan mistä se johtuu.
Oireilut ja muu paska.
Siitä on nyt vissiinkin neljä vuotta?
Stressaan taas niin paljon kaikesta, että tekis mieli vain itkee jatkuvasti.
Eilen oli vaikeeta, oikeesti.
Se paikka on sellainen, missä ne kaikki muistot on ja pysyy.
Olin alle kouluikäinen, kun se paikka tuli osaksi elämää.
Polun kannot ja kivet.
Metsä, miten pelottava ja kiehtova se on samaan aikaan.
Miten asiat on muuttuneet, vaikka ei kuitenkaan.
"Tää on taas pienentynyt", ehei, minä oon taas vaan kasvanut.
Vaikka joissain asioissa en todellakaan haluais kasvaa aikuiseks.
Joo, taas itkettää.
Kai tää vaan on oma tapansa purkaa itteensä.
Puhuin, ihme kyllä, eilen näistä asioista.
Se vaan sattuu niin saatanasti.
En puhu, en itke julkisesti.
Eilen olin heikko ja näytin suruni.
Haluaisin ettei mikään muuttuis, mut silti haluan jatkaa ja elää.
Pelottaa että se myy sen paikan. En kestäis. Mut ei mulla ole ikinä varaa ja kykyä sitä paikkaa ostaa ja omistaa.
Pelottaa, että tää toinen myy tän paikan.
Ihmiset. Muuttakaa usein, ettei lapsenne jämähdä ja takerru yhteen paikkaan.
Tämä ei ole helppoa, eikä yhtään kivaa.
Haluaisin tehdä uuden blogin, ettei kukaan voi tietää kuka oikeesti oon.
Mut tavallaan, en haluis kadottaa tätä blogia, koska täällä on niin paljon sitä elämää, minkä haluan ja en halua muistaa.
Tekstejä on noin kuus ja puol sataa. Montakohan sivua tätä paskaa tulis, jos tulostaisin aivan kaiken..
Oireilut ja muu paska.
Siitä on nyt vissiinkin neljä vuotta?
Stressaan taas niin paljon kaikesta, että tekis mieli vain itkee jatkuvasti.
Eilen oli vaikeeta, oikeesti.
Se paikka on sellainen, missä ne kaikki muistot on ja pysyy.
Olin alle kouluikäinen, kun se paikka tuli osaksi elämää.
Polun kannot ja kivet.
Metsä, miten pelottava ja kiehtova se on samaan aikaan.
Miten asiat on muuttuneet, vaikka ei kuitenkaan.
"Tää on taas pienentynyt", ehei, minä oon taas vaan kasvanut.
Vaikka joissain asioissa en todellakaan haluais kasvaa aikuiseks.
Joo, taas itkettää.
Kai tää vaan on oma tapansa purkaa itteensä.
Puhuin, ihme kyllä, eilen näistä asioista.
Se vaan sattuu niin saatanasti.
En puhu, en itke julkisesti.
Eilen olin heikko ja näytin suruni.
Haluaisin ettei mikään muuttuis, mut silti haluan jatkaa ja elää.
Pelottaa että se myy sen paikan. En kestäis. Mut ei mulla ole ikinä varaa ja kykyä sitä paikkaa ostaa ja omistaa.
Pelottaa, että tää toinen myy tän paikan.
Ihmiset. Muuttakaa usein, ettei lapsenne jämähdä ja takerru yhteen paikkaan.
Tämä ei ole helppoa, eikä yhtään kivaa.
Haluaisin tehdä uuden blogin, ettei kukaan voi tietää kuka oikeesti oon.
Mut tavallaan, en haluis kadottaa tätä blogia, koska täällä on niin paljon sitä elämää, minkä haluan ja en halua muistaa.
Tekstejä on noin kuus ja puol sataa. Montakohan sivua tätä paskaa tulis, jos tulostaisin aivan kaiken..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti