Kai me ollaan vaan arkistuttu.
Päivät erillään, toinen töissä, toinen opiskelee tai ratsastaa.
Illalla saatetaan hetki makoilla sängyllä lähekkäin ja jutella päivästä.
Sitten taas molemmat omilla koneillaan, välillä hän saattaa käydä pussaamassa mennessään tupakalle tai muuta.
Tänään heräsin tähän oikeasti ajellessani vaihteeksi tallilta kotia kohti. Radiossa soi Anna Puun Kolme pientä sanaa, ja varsinkin tämä iski ja kovaa:
Päivällä yhdessä perheenä kolmistaan
Illalla kaksi omissa nurkissaan
Kalpea ruudun valo kummankin kasvoilla
Koska rakkaus ei asu täällä enää
Me vaan ollaan perheenä neljästään, kaks koiraa löytyy kuitenkin. "Meidän tytöt".
Ehkä olisi parempi vain erota, mutta oikeastaan; miksi?
Meillä menee päällisin puolin hyvin, mulla ainakin on hyvä olla.
Välillä joo tapellaan, mut sellastahan se on.
Minä olen hyvä peittämään jälkeni ja valheeni.
On hänkin minua pettänyt.
Oltiin seurusteltu muutama kuukausi korkeintaan.
Menin hänen luokseen, vessassa oli hiusharja.
"Se on varmaan mutsin, se kävi tänään". Muuten hyvä, mutta harjassa oli pitkiä tummia hiuksia, ja "anoppi" on lyhyt tukkainen blondi. Lisäksi ikkunalaudalla oli pinnejä, kysyin miksi ne on siinä. Sanoi että ovat olleet siinä jo pitkään, ovat hänen Entisensä.
En halunnut ajatella asiaa aikaisemmin, ja tällä viikolla se iski oikeasti.
Kysyin häneltä, onko hän pettänyt minua. Kielsi. Kysyin hiusharjasta, ja hetken hiljaisuuden jälkeen kysyin uudelleen onko hän pettänyt minua. Ei sanonut mitään, sanoi vain että ne ovat vanhoja juttuja enkä minä itsekään ole ollut täydellinen tyttöystävä.
Hän on siis pettänyt minua.
Ei tuntunut edes kovin pahalta. Jotenkin tuli sellainen olo, että en minä sen pahempi ole kuin hänkään.
Lisäksi hänellä on eräät arvet, jotka muistuttavat joka päivä eräästä hänen entisestään. Ne ovat sellaisessa paikassa ettei hän itse näe niitä, mutta minäpä näen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti