Nössö

Tapasin tänään pitkäaikaisen kaverini pitkästä aikaa.
Monta kertaa puhuttu että joo nyt nähdään, mutta aina on tullut peruutus syystä jos toisesta.
Tänään sitten ehdittiin hetki nähdä, ja oli kyllä mukavaa.
Ihan normaalit asiat taas aiheina, mutta se, miten toinen oikeesti ymmärtää jo yhdestä katseesta mitä tarkoitan ja mitä sanon seuraavaksi. Ja ajatuksemmekin menevät melkein samaa tahtia kokoajan, aiheen vaihdot ja muut tapahtuu ihan naps, "joo hei mä ajattelin ihan samaa äsken!".

 Jotenkin rentouttavaa olla oma itsensä välillä.
Vaikka rentona ei täysin voinut ollakaan, jotenkin tiedostin kokoajan itseni liikaa.
Miten istun, seison, kävelen, juon kahvia.
Miten hiukset, entäs villatakki, no mitähän tuokin katsoo, apua miten hyvännäköinen mies.

 Tällästähän tämä.
Teki mieli halata häntä kun erosimme. Ei vaan koskaan olla oltu sellasia, halijoita.

I need your love, I need your time. When everything's wrong, you make it right. I feel so high, I've come alive, I need to be free with you tonight.
 Baariin kun pääsis yhdessä, sitä mä kaipaisin.

Kiitos, kun olet edelleen olemassa mulle.

Hän sanoi, kuinka on nähnyt unia siitä, että oltaisiin taas kaikki yhdessä. Me kaikki, me viisi tyttöä. Ei tule onnistumaan. Koskaan en pitänyt yhdestä heistä, täh, meistä. Yhden kanssa en ole kuin hyvin jäykissä, etäisissä väleissä. Yhtä en ole nähnyt pitkään aikaan. Tämä viimeinen oli joskus minulle hyväkin kaveri, silloin oikeasti lapsena, koululaisena, mutta asiat muuttuu.

 Tällästä tämä on. Edelleen ja taas.


Jotenkin olen kai muutosta vailla.
Lähde vain kävelemään, älä tule takaisin.
Entä jos lähdenkin vuodeksi ulkomaille.
Entä jos lähdenkin toiseen kaupunkiin, kauas, opiskelemaan.
Mitäs siihen sanot.
Minähän pystyn, jos minä tahdon.
En vain tiedä tahdonko. Ja uskallanko.